tartun oveen mutta turhaan, se ei mulle avaudukaan

tätä blogia on katsottu nyt 500 kertaa. kieltämättä mua ihmetyttää koska käsittääkseni lukijoita mulla ei juurikaan ole, kovin moni mun tuttukaan ei tästä blogista tiedä. ja ihan hyvä niin, mä kirjoittelen tänne kun huvittaa ja lähinnä vaan purkaakseni sisällä vellovaa paskaa oloa.

kävin äsken lenkillä. järkytyin. ei tietoakaan mistään kesäkunnosta, pitäis kai ryhdistäytyä. oon ollut nyt niin pitkään liikkumatta että mulla hajoo kohta pää. toi juokseminen oli äsken vaan niin sairaan vaivalloista, lima nousi kurkkuun ja teki mieli räkiä ympäri tienposkia. ehkä mä oon vielä vähän liian kipee.



mun pää on muutenkin kyllä hajoamispisteessä. tiedän etten oo yksin mutta silti musta tuntuu siltä. mulla on ihania ystäviä mutta silti mä oon jollain toisella tasolla hirveen yksin. koulua on enää kolme viikkoa jäljellä enkä tiedä miten mä selviän niistä. rehellisesti sanoen en tiedä. jäljellä on vielä viimenen koeviikko ja mä oon pudonnut kärryiltä joka ikisellä kurssilla mitä mulla tässä jaksossa on. mut mun on pakko jotenkin jaksaa. en vaan oo ihan vielä keksinyt että miten.

tällä viikolla tosi moni asia on jostain syystä muistuttanut entisestä. se, miten mä pompin portaat alas ihan samalla tavalla kun se. bussipysäkkien siiderimainokset. kaikista eniten tietysti se, kun oon törmännyt sen sukulaisiin. setään ja siskoihin. viimenen tikki oli se kun eilen huomasin etten voikkaan enää vakoilla sen instagramia. onko tää joku merkki että mun pitäis antaa olla? valitettavasti mä vaan harkitsen todella vakavasti tekeväni itekin profiilin sinne. ei hyvä.



mun elämänlaatu kärsii aika paljon myös siksi kun mä en nuku. mä en vaan mene nukkumaan ja silloinkin kun meen niin uni ei vaan tule. sinnittelen hereillä niin kauan että mun silmät väkisin painuu kiinni mutta sitä ennen en koskaan anna itelleni lupaa mennä nukkumaan. ja sitten mä olen koko ajan tosi väsynyt. mua itkettää. en jaksa tehdä mitään. joko tekee mieli syödä koko ajan tai sitten ei yhtään. kumpikaan ei oo hyvä.

alkaa olla tosi vaikeaa esittää että kaikki on hyvin. välillä mulla vaan menee kaikki yli ja joudun lähtemään kesken tunnin vessaan itkemään. joskus välkälläkin. pakenen omaan huoneeseen kun meillä on vieraita. mä en vaan jaksa olla läsnä.

mä en tiedä miten mulla vois olla parempi olo. enkä mä edes tiedä haluunko mä oikeesti että mulla olis parempi olo. jos mä todellakin haluaisin, niin en kai mä tarkoituksella kiduttaisi itteäni näin? en mä silloin olis salaa tyytyväinen tähän tilanteeseen. mä tiedän että mun fysiikka pettää kohta kun en pidä itestäni huolta. mutta mua ei kiinnosta. 





mä inhoan mua. inhoan sitä millaiseksi mä olen muuttunut. sitä mitä oon ollut. sitä etten koskaan oppinut. sitä etten oo ikinä osannut arvostaa sitä mitä mulla on. sitä etten oo hyvä niille joita rakastan. sitä että syytän aina muita vaikka tiedän olevani väärässä. sitä että mä en ole luotettava. sitä etten mä ole rehellinen. sitä että mä oon vitun feikki. mä inhoan mua.