mua huolestuttaa kaikki. mua ahdistaa tulevaisuus. lähitulevaisuus niinkun esimerkiks se että miten ihmeessä mä jaksan olla normaali töissä kesällä. ylioppilaskirjoitukset, ja niin edelleen. pääsenkö lukion jälkeen sinne minne haluan. saanko abivuoden ajaks jotain töitä. sit mua ahdistaa kaukainen tulevaisuus. löydänkö mä ikinä ketään kenen kanssa voin olla koko mun loppuelämän. saanko mä lapsia. onko mun edes biologisesti mahdollista saada lapsia vai estääkö mun sairaus sen. ehtiikö mun vanhemmat tuntea mun mahdollisia lapsia ollenkaan. ahdistaa.
mä en tee mitään. katon telkkaria tai oon koneella tai katon koneelta jotain tv-sarjoja. joskus käyn salilla ja ajattelen et nyt mä ryhdistäydyn. et nyt musta tulee urheilullinen ja alan syödä terveellisesti ja liikun ja nukun. ei se ikinä tapahdu. mikään ei vaan onnistu. mä saan huonoja tuloksia koulutöistä, mun inssi ei mee läpi. lopputuloksena en jaksa ees yrittää enää mitään. en jaksa olla iloinen kun en oikeesti vaan oo.
kaiken tän lisäks mua oksettaa se millaseks oon muuttunut. haluisin olla humalassa koko ajan. en tietenkään oo, eihän mulla oo rahaa. poltan tupakkaa myös selvin päin. eilenkin pari kertaa. koskaan ei pitäis sanoo "ei koskaan" koska sit lopulta vaan päätyy inhoomaan itteään kun ei pysty pitämään kiinni siitä mitä on joskus aiemmin sanonut.
mä oon menettänyt niin paljon. vaikka aika kuluu niin musta ei tunnu yhtään paremmalta. mulla on kauhee ikävä ja sen lisäks tiiän ettei mikään tuu ikinä olemaan samanlaista. ei voi olla toista ensirakkautta. ja mä pelkään että se kuolee. mä pelkään sitä niin paljon. niin paljon että mä voisin vaan huutaa.
